Minä suojelen sinua kaikelta

Tämä kirjoitus on omistettu Waltille. Minun ensimmäiselle omalle koiralleni ja unelmien täyttymykselle, jonka jouduin päästämään pois ihan liian varhain. Walt on jostain syystä ollut mielessäni viime aikoina usein, lähinnä positiivisessa mielessä, kun olen muistellut sen outoja tapoja tai törmännyt vanhoihin kuviin. Yleensä Waltin ajatteleminen nostaa vain huulille hymyn, mutta silmiini osui noin viikko sitten Facebookissa keskustelun aloitus, jossa pyydettiin kertomaan edesmenneistä cockerspanieleista. Vastasin aloittajalle ja kyyneleet nousivat silmiini. Jostain syystä tuntui siltä, että haluan purkaa ajatuksia enemmänkin tekstin muotoon.

Olin haaveillut cockerspanielista niin kauan kuin muistan. Ihan pienenä muistan saunareissulla sopineeni siskoni kanssa, että sitten kun ollaan vähän isompia, minä otan cockerspanielin ja sisko englanninspringerspanielin. Sisko kerkesi kuitenkin muuttaa omia rotuhaaveitaan moneen kertaan sen sopimuksen jälkeen, mutta minä kahlasin läpi kaikki kirjastosta löytämäni kirjat, missä mainittiin cockerspanieli. Ja  myöhemmin tietenkin upposin internetin ihmeelliseen maailmaan. Vuonna 2012 otin yhteyttä muutamiin kasvattajiin ja lopulta sain vastauksen Waltin kasvattajilta, joiden kanssa jatkoinkin sitten viestittelyä enemmän. Heille oli tulossa 2013 vuoden alussa pentuja ja varovasti ilmoitin olevani kiinnostunut urospennusta, jos sellainen pentueeseen mahdollisesti syntyisi. En kertonut koiranottosuunnitelmistani kenellekään, sillä olin täysin varma, että viimeistään vanhemmat torppaisivat suunnitelmani.

Muistan vieläkin tammikuun 8. päivän vuonna 2013, kun sähköpostiin tipahti viesti, että pennut olivat nyt syntyneet ja jos kaikki menee hyvin, siellä on minullekin urospentu. Siitä seurasi monta piinaavaa viikkoa odotusta ja jännitystä. Soiteltiin kasvattajan kanssa ja maksoin varausmaksun. Sen jälkeen sain vasta kerrottua vanhemmille, että minä otan nyt oman koiran. En saanut isältä ihan täysin vihreää valoa ajatukselle, mutta molemmat totesivat, että se on sitten iso vastuu ja rahallista avustusta koiraan ei tule. Olin onneni kukkuloilla ja sovittiin kasvattajan kanssa, milloin pääsisimme katsomaan pentuja.

26.helmikuuta sain sitten hakea oman pienen pennuntuoksuisen täplämahani kotiin. Sää oli harmaa ja tylsä, mutta minun maailmassani paistoi aurinko. Matka kotiin sujui hyvin ja Walt nukkui kiltisti lähes koko pitkän kotimatkan. Walt oli pentuna reipas, omapäinen ja vilkas. Se käytti paljon nenäänsä ja lähti ulkona herkästi jahtaamaan kissaa tai juoksemaan maasta pyrähtävien lintujen perään. Sillä oli voimakas riistavietti ja metsässä se mennä touhotti nenä kiinni maassa etsien uusia tuoksuja. Minulla oli suuret tavoitteet ja suunnitelmat Waltin varalle ja nyt neljä vuotta myöhemmin voin vain hymähtää itselleni. Intoa oli siinä vaiheessa vielä paljon enemmän kuin tietoa tai taitoa.

Waltista kasvoi iso ja voimakas cockerspanieli. Sillä oli omat vikansa; se vahti kotia, ei juurikaan välittänyt miehistä ja sillä oli taipumus kadottaa metsässä korvansa hyvän hajun osuessa eteen. Se oli kuitenkin perhettä kohtaan rakastava ja hyväntahtoinen ja sillä oli maailman suloisimpia tapoja. Se halasi ihmisiä usein nostamalla etutassut ihmisen olkapäille ja painalla päänsä tiiviisti ihmisen päätä vasten. Siinä se viihtyi aikansa ja lähti sitten jatkamaan omia touhotuksiaan. Aamulla kouluun lähtiessä se katseli ikkunasta perään ja iltapäivällä kotiin palatessa se oli taas ikkunassa valmiina odottamassa perhettä kotiin. Se rakasti kantaa ulkona mukanaan vanhaa ja rispaantunutta jalkapalloa. Waltin viimeisenä syksynä meillä alkoi yhteispeli viimein toimia ja muistan, kuinka innostuneena päätin, että taippareihin mennään seuraavana kesänä. Sitä kesää ei kuitenkaan koskaan tullut.

Joulukuussa Waltin maha meni sekaisin. Sillä oli aina silloin tällöin ollut maha sekaisin, mutta koska se meni aina itsestään ohi, en kiinnittänyt asiaan juuri huomiota. Joulun aikaan Waltin maha ei ottanut parantuakseen. Ruokaa upposi koiraan hullun lailla, mutta kaikki tuli takapään kautta ulos järjettöminä määrinä. Uloste muuttui keltaiseksi ja Walt oksensi. Soitin eläinlääkärille ja saatiin saman tien aika vastaanotolle. Olin itse siinä vaiheessa Googlen avulla diagnosoinut suolisto- tai haimatulehduksen. Hyvä juttu, ajattelin, kumpaisenkin voi hoitaa. Walt ei vaikuttanut kipeältä löysää mahaansa lukuun ottamatta. Se oli iloinen ja häsläävä oma itsensä. Mentiin eläinlääkärin ja otettiin verikokeet ja tunnusteltiin maha. Ei aristanut mitään kohtaa ja saatiin mukaan antibioottikuuri, pahoinvoinninestolääke ja kipulääke, jos maha menee kipeäksi. Eläinlääkärikin sanoi epäilevänsä vahvasti haimatulehdusta. Päästiin kotiin ja jäätiin odottamaan labratuloksia. Waltissa ei tuntunut ulospäin olevan mitään vikaa.

Seuraavana päivänä puhelin soi. Eläinlääkäri pyysi meitä uudestaan vastaanotolle. Verikokeesta oli löytynyt jotain, mikä sinne ei kuulu ja tarvittaisiin uusi verinäyte, joka voitaisiin lähettää Helsinkiin patologille. Käytiin ottamassa uusi verinäyte ja eläinlääkäri sanoi epäilevänsä vahvasti jonkin sortin syöpää, mutta odotetaan nyt patologin lausunto. Pari päivää siinä meni ennen kuin jysähti. Eläinlääkäri selitti puhelimessa, että kaikki veriarvot ovat ihan viturallaan ja epänormaaleja soluja löytyi niin paljon, ettei asiassa ole epäilystäkään. Krooninen lymfaattinen leukemia, joka on levinnyt suolistoon. Voitaisiin pitkittää elämää sytostaateilla, mutta hoitokeinoa ei ole. Elinaika-arviota oli vaikea antaa, tilanne voi mennä akuutiksi viikossa tai aikaa voi olla vielä vuosikin. Eläinlääkäri totesi myös, että Helsingissä onkologi ei ollut uskonut, että koira josta verinäytteet oli otettu, olisi enää elossa saati sitten tolpillaan. Istuin kotona keittiön pöydän ääressä ja tuijotin parasta ystävääni, joka tuijotti minua lattialta lempein silmin. Soitin äidille ja itkin. Äiti käski ryhdistäytyä, eihän Walt vielä ollut kuollut. Yritin unohtaa koko sairauden ja tehtiin kaikkea sellaista, mistä Walt tykkäsi. Välillä onnistuin unohtamaan sairauden tyystin. Etenkin niinä päivänä, kun helmikuinen aurinko paistoi ja Walt juoksi onnesta pakahtumaisillaan metsässä hankikannolla ja kanteli keppejä.

Pari kuukautta siinä meni. Viimeisellä viikollaan Waltin kunto romahti, etenkin öisin. Päivät menivät vielä melko mukavasti, vaikka ruoka ei oikein maistunutkaan ja ulkoilut lyhenivät pakollisiin pissityksiin, kun voimat eivät enää riittäneet riehumiseen ulkona. Kaikki paha olo ja tuska kulminoituivat niihin viimeisiin öihin. Walt ramppasi ja läähätti. Sen suolisto piti valtavaa meteliä. Waltiin sattui kipulääkkeestä huolimatta. Istuin aamuyöllä lattialla, heijasin parasta ystävääni sylissä ja itkin. Väsytti, pelotti ja turhautti, kun ei voinut tehdä enää mitään. Kaksi yötä istuin lattialla ja valvoin Waltin kanssa. Sitten soitin eläinlääkärille, että me tullaan huomenna, en pysty enää katsomaan tätä. Sain ohjeeksi antaa viimeiseksi päiväksi ja yöksi tupla-annoksen kipulääkettä. Viimeinen yö nukuttiin molemmat hyvin.

Aamulla noustiin pala kurkussa autoon. Äiti ajoi ja istuttiin Waltin kanssa takapenkillä. Tai minä istuin ja Walt nukkui sylissäni. Katsoin sitä ja huomasin, miten paljon se oli laihtunut ja miten surkeaksi ja nukkavieruksi se oli käynyt. Auton radiosta soi Jenni Vartiaisen Minä sinua vaan: Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan. Vaik leipä loppuis, vesikin, yksi pysyis kuitenkin. Minä sinua vaan. Ja jos joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan niin minä sinua vaan. Eläinlääkäri oli meitä jo vastassa, kun päästiin vastaanotolle. Yksi piikki ja Walt nukahti saman tien syliini. Toinen piikki ja tuskat loppuivat siihen, emännän syliin. Vaikka meillä on ollut aina kotona lemmikkejä ja monesta karvaisesta ystävästä oli joutunut luopumaan jo aikaisemmin, ei mikään asia ollut koskaan tuntunut niin musertavalta ja pahalta. Walt matkasi kotiin omaan huopaan käärittynä ja viimeisen leposijan se sai muiden edesmenneiden karvaisten perheenjäsenin vierestä pajupensaikon alta. 

Kotona oli niin hiljaista, kun Walt oli poissa. Vaikka muut koirat ja kissat olivat siinä, niin yksi suuri sielu oli joukosta poissa. Vannoin itselleni, että toista koiraa en ota. Korjasin kaikki Waltin tavarat pahvilaatikkoon ja pahvilaatikon piilotin vintille. Olin varma, että kuulin välillä sen kynsien rapinan lattiaa vasten tai öisin sen hengityksen poskeni vieressä. Ihan kuin osa minusta olisi puuttunut. Viisas nainen totesi minulle, että Walt jaksoi siksi niin kauan, että rakastin sitä niin valtaisan paljon ja se rakasti minua. Haluan uskoa noihin sanoihin ja tiedän myös sen, että suurinta rakkautta on osata päästää irti.

Walt jätti jälkeensä suunnattoman surun ja ikävän. Se opetti paljon. Se opetti elämästä. Se opetti millaista on kantaa huolta ja vastuuta elävästä olennosta. Se opetti nauttimaan jokaisesta hetkestä. Se opetti mitä on suunnaton ilo ja mitä on musertava suru. Se opetti mitä ovat pettymykset ja epäonnistumiset. Se opetti mitä on riemastuttava onnen tunne. Ennen kaikkea se opetti, mitä on pyyteetön rakkaus. Kiitos Walt, että sain sinut edes pieneksi hetkeksi elämääni <3

Don't cry because it's over, smile because it happened. -Ted Geisel