Tuplasti spanielisuukkoja

Reilu neljä kuukautta sitä on nyt oltu kahden spanielin onnellinen omistaja. Kotonahan meillä on aina ollut kerrallaan useampi kuin yksi koira, mutta pakko sanoa, että onhan se erilaista, kun on yksin vastuussa kahdesta koirasta. Usein kuulee sanottavan, että kaksi koiraa menee siinä missä yksikin. Riippuu täysin kyllä ihmisestä, onko näin. Lisäksi siihen vaikuttaa koirien rotu, ikä, sukupuoli ja se, onko koirien kanssa tarkoituksena harrastaa miten tavoitteellisesti ja mitä. Lisäksi vastuu, kulut ja koirien tarpeet kaksinkertaistuvat. Ja kaksi koiraa aiheuttaa tuplasti enemmän myös huolta ja itkupotkuraivareita.

Cockerspanieli ei nyt kokonsa puolesta vie kovin paljon tilaa kotona tai autossakaan, varsinkaan isossa farmari-Volvossa. Kotona kaksi cockerspanielia mahtuu oikein hyvin nukkumaan samaan sänkyyn emännän kanssa ja autoillessa kaksi häkkiä mahtuu peräkonttiin siinä missä yksikin. Yhtä koiraa on toki joissain tilanteissa helpompi kuljettaa mukana. Kaupungilla yksi hihnassa hyvin kävelevä spanieli on helppo lenkkikaveri, mutta kun mukana on sinne tänne syöksyvä pentu, ovat hihnat hetkessä solmussa. Lisäksi Sven ei alkuun suostunut kävelemään kerrostalossa rappusia ylös ja Rufuksella on aina portaissa neliveto päällä. Muutaman kerran sai juosta hikihatussa portaita ylös rimpuileva pentu toisessa kainalossa ja tavarat toisessa kainalossa Rufuksen vetäessä koko komeutta portaita ylös :D Onneksi Svenkin on jo oppinut liikkumaan rapussa.

Menot kaksinkertaistuvat. Ruokaa menee tuplamäärä. Harrastuksiin uppoaa rahaa paljon enemmän, samoin varusteisiin. Eläinlääkärissäkin saa käydä keventämässä kukkaroaan useammin. Meilläkään ei ole selvitty ihan niillä pakollisilla rokotuskäynneillä, vaan ollaan saatu jo molempien spanielipoikien kanssa käydä visiitillä eläinlääkärillä milloin silmätulehduksen ja milloin närästyksen vuoksi. Ruokaan ja herkkuihin menee enemmän rahaa. Kaksi cockerspanielin kokoista koiraa ei nyt aivan mahdottomia määriä syö, mutta kyllä sen huomaa, että ruokasäkkejä saa kantaa kotiin tiiviinpään tahtiin kuin ennen. En uskalla edes arvailla, miten paljon rahaa koiriin on uponnut viimeisten neljän vuoden aikana, kun olen ollut koiranomistaja.

Lisäksi aikaa menee kahteen koiraan paljon enemmän kuin yhteen. Cockerspanielikin on trimmattava rotu ja koska minulle on todella tärkeää pitää koira siistissä ja rodunomaisessa turkissa, niin aikaa turkin hoitoon kuluu paljon kauemmin kuin yhden koiran kanssa. Kun peset ja kuivaat kaksi koiraa, siihen vierähtää helposti useampi tunti. Siihen päälle vielä trimmaus, niin aikaa menee helposti parikin päivää. Harjaukset ja kynnenleikkuut sujuvat yleensä aika kivuttomasti esimerkiksi iltaisin televisiota katsellessa. Enemmän aikaa menee myös kahden koiran kouluttamiseen. Sven onkin saanut kasvaa aika rauhassa ilman turhia koulutuspaineita, mikä on toisaalta ihan hyväkin asia. Toisaalta, kun vertaan siihen miten paljon Rufus osasi samassa iässä asioita, iskee vähän huono omatunto, että tuleekohan tästä kunnon koiraa ollenkaan :D Mutta uusi mottoni taitaa olla, että hiljaa hyvä tulee.

Lenkkeilyyn ei mene sen enemmän aikaa kuin ennenkään. Sven on pienestä pitäen kulkenut Rufuksen ja minun kanssa metsässä lenkillä mukana ja kun väsymys iski, se pääsi vapaamatkustajaksi emännän takin sisälle. Nykyisin se jaksaa rällätä metsässä yhtä kauan kuin Rufus ja luoksetulonkin se oppi oikeastaan Rufuksen toimintaa matkimalla. En ole tainnut käydä kuin kerran Rufuksen kanssa lenkillä ilman Sveniä.

Sotkua tulee enemmän. Syksyisin hiekkaa, kuraa ja mutaisia tassunjälkiä on tuplamäärä. Talvisin koirien mukana sisälle kulkeutuva lumi kastelee sohvat ja matot. Saati sitten se karvapallojen määrä. Cockerspanielista ei sinänsä karvaa irtoa, mutta Rufuksen karvanvaihtoaika sattui samoihin aikoihin, kun Svenistä alkoi irrota pentukarvaa. Harmaita villakoiria vyöryy kaappien, sohvan ja sängyn alta.

Ja voihan käydä niinkin, että koirat eivät tulekaan toimeen keskenään tai vanhempi koira ei hyväksykään uutta pentua. Ennen Svenin tuloa minua jännitti lähinnä se, olisiko Rufus miten mustasukkainen minusta, koska pakko myöntää, melkoinen mammanpoikahan se on. Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin osasin edes ajatella. Rufus ei ole minusta mustasukkainen, vaan molemmat pojat mahtuvat oikein mukavasti emännän syliin rapsuteltaviksi tai nukkumaan. Lisäksi pojat ovat luonteidensa puolesta aika täydellinen match, koska ne täydentävät toisiaan niin hyvin. Rufus on rauhallinen tosikko ja Sven taas iloinen sählääjä. Lisäksi Sven tietää, milloin tulee antaa periksi, jos Rufusta rupeaa oikeasti ärsyttämään höseltävä pentukoira. Niistä on tullut aika paita ja peppu, vaikka selkeästi molemmat nauttivat niistäkin hetkistä, kun toinen ei ole siinä vieressä häsläämässä.

Totta kai kahdessa koirassa on positiivisiakin asioita. Niistä on ilman muuta seuraa toisilleen. Lisäksi niillä on leikkikaveri silloinkin, kun emäntä ei ehdi leikkimään. Kahden koiran touhuja on ilo seurailla. Sisällä kova juttu on erilaiset vetoleikit. Etenkin Rufusta on ollut hauska seurata, sillä tosikosta on alkanut pikku hiljaa kuoritumaan oikein innokas leikkikaveri Svenille. Ulkona spanielipoikien touhut ovat välillä aivan älyvapaita. Välillä ne saavat jonkinlaisen vauhtisekoamisen ja juoksevat vaan ympyrää toisiaan jahdaten ja haukkuen. Lisäksi lenkkeillessä on hauskaa kannella keppejä yhdessä kaverin kanssa ja parasta on, jos toisen pääsee yllättämään takaapäin ja anastamaan kepakon toisen suusta.

Emännän kannalta kaksi koiraa tarkoittaa tuplamäärää märkiä spanielisuukkoja, heiluvia häntiä ja iloista tekemisen meininkiä. Mikäs sen mukavampaa kuin illalla nukahtaa kahden kuorsaavan spanielipojan väliin ja aamulla herätä siihen, että Rufus nuolee toista korvaa ja Sven toista. Kotiin tullessa on kaksi iloisesti hyörivää koiraa vastassa. Ja jos on ollut ihan tosi huono päivä, niin mikään ei piristä niin paljon, kuin kaksi syliin tunkevaa spanielia. Hassua edes ajatella, että vajaa puoli vuotta sitten oli vain Rufus ilman Sveniä.

Miksi minä sitten otin toisen koiran, kun Rufuskin täytti vasta kaksi vuotta? Ja miksi juuri cockerspanieli? Cockerspanieli siksi, että ne ovat vaan vieneet sydämeni, eikä niillä taida olla aiettakaan palauttaa sitä takaisin :) Cockerspanieli on iloinen jokapaikanhöylä, monipuolinen harrastuskaveri, kompaktinkokoinen ja äärettömän kaunis. Mielessä kävi ennen Svenin ottamista myös englanninspringerspanieli, mutta kyllä se vaakakuppi jälleen kallistui cockerspanielin puoleen. Vaikka Rufus on vielä todella nuori koira, niin toisen koiran ottaminen tuntui hyvältä ajatukselta. Rufus on luonteeltaan rauhallinen ja tasainen, perustottelevaisuus on hyvin hallussa ja halusin Rufukselle kaverin. Lisäksi Sven on itseäni todella paljon miellyttävästä yhdistelmästä. En nähnyt oikein mitään estettä, miksi toista koiraa ei voisi ottaa. Toisaalta Sven tuli myös vähän itsekkäästä syystä. Walt opetti, että elämästä ei koskaan voi tietää, enkä halunnut joutua enää koskaan siihen tilanteeseen, ettei minulla ole yhtään koiraa. Ja miksi minulla on kaksi urosta? Koska ne ovat niin paljon yksinkertaisempia ja helpompia kuin nartut :D Lisäksi juoksut olisivat vaikeuttaneet meidän elämää ja narttukoiran leikkauttaminen on iso operaatio, mihin liittyy riskinsä.

Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka kaksi koiraa keksii välillä tuplamäärän tihutöitä ja ne aiheuttavat tuplamäärän harmaita hiuksia. Kaksi omaa snaapelia kun tarkoittaa myös tuplamäärää rakkautta ja onnellisuutta elämään.